“Lännen nopein” sissi

Lehväslaihon vakiotavaraa ovat siepattujen vankien pelastuskohtaukset. Niissä yhdistyy poikkeuksetta Lehväslaihon tunnusmerkit: sodan julmuus ja sissien lakoninen, omanarvontuntoinen taituruus. Ohessa alikersantti Kivimäki on juuri pelastanut vangiksi jääneet Kiurun kirjassa Seesjärven sissit.

Sissivääpeli Kiuru tuli Kivimäen viereen, ja oli kamala katsella. Miestä oli lyöty konepistoolin rautalevyperällä kasvoihin ja toisen kerran niskaan, ja verta valui ja mies oli kuin punaväriin kastettu.

- En näe toisella silmällä mitään ja niskani on kai poikki. Minä kaadoin niitä kymmenen.

Samassa jossakin kolmenkymmenen metrin päässä astui nuori venäläinen näkyviin. Sotilas hymyili ja huusi jotakin, huusi kai kun oli saaliistaan varma. Konepistooli oli ampuma-asennossa. Mutta yksi sissikomppanian “lännen nopeimmista”, alikersantti Kivimäki tuliti suoraan rintaan, tarkasti, kamalasti ja lippaan loppuun, ja murahti:

- Tämä on veren, paskan ja kuoleman kamalaa korpea. Näin täällä käy, jos ei osaa. Ei tarvii tulla tänne turhaan norkoilemaan.

Luutnantti Katajan hurjat lääkkeet

Kirjassa Seesjärven sissit luutnantti Kataja haavoittuu päähän rajustikin juuri vihollisen puskiessa päälle. Tilanne on paha, kunnes luutnantti Kataja muistaa “pillerivillen” riuskan hoito-ohjeen todellisten tilanteiden varalle. Aito Reino Lehväslaiho parhaimmillaan.

- Sanoihan pataljoonan lääkäri minulle, että jos oikein paha romuska painaa päälle, musertakaa viisi Työmies-tupakkia suuhunne ja imekää niistä maut pois. Minulla on Saimaata, kenellä on Työmiestä?

- Tosson, imehän heti. Tuleekin hemmetin rajut piiloleikit, jos sua pitää vielä kantaa, murahti Sammeli.

Kataja teki niin ja hörppäsi vettä sekaan. Luutnantti tunsi heti, että tämä on ärhäkkä panos, ja hetken kun perskoja imi ja nieli mehut, silmät pullistuivat ja korvissa jokin soi, ja siitin jämähti seisomaan. Vaikka tilanne muuttui äkkiä, yhtään ei naurattanut. Kataja piti kuusesta kiinni ja tiesi, että tätä ei voisi kertoa papillekaan. Mutta nyt nielin koko paskamötin, tuntuu jotenkin helpottavan, joten eteenpäin – sällit. Pääsikö luutnantti kävelemään? Kyllä, mutta väripallot kieppuivat silmissä ja aivan selvästi kuului miten torvisoittokunta puhalsi jämäkästi Porilaisten marssia, ja jostakin yläpuolelta kuului sotilaallinen käsky:

- ETEENPÄIN JA KOMPASSISUUNNASSA – LÄNTEEN!

 

 

“Se oli kovimpia saamiani käskyjä”

- Sotkalla heti kärkeen ja vetäkää hyökkäys tavoitteeseen!

Se oli kovimpia saamiani käskyjä. Talin kirkonkylän tasalla hyökkäsi hirvittävien tykistökeskitysten jälkeen ja niiden aikanakin viisi armeijakuntaa. Leitimojärven molemmin puolin iski jo kuuluisa XXX Kaartin Armeijakunta, joka oli vahvistettu 50,000 mieheen. Hyökkääjiä oli etenemässä 160,000-180,000 miestä. Tuhat lentokonetta taivaalla ja 600 raskasta panssarivaunua ja valtava tykistö ja tietysti miesylivoima.

Meillä oli huolestuttavan vähän panssarivaunuja: yksi Sotka Juustilan tiellä ottamassa vastaan Kaartin valiojoukot.

- Ajakaa kärkeen!

Pelko oli kaikonnut, koska vapina loppui. Teimme sotilaallisesti kunniaa ja ajoimme kärkeen.

Lehväslaiho kertoo 25.6.1944 tapahtumista kiivaimmalla rintamalohkolla, jossa taisteli yhdellä sotasaalis-Sotkalla musertavaa ylivoimaa vastaan kirjassa “Sotkalla sodassa“.

Kersantti Kauko Aulanko Sotkan ampujana Poventsan tiellä

Kärki etenee kohti Stalinin kanavaa ja valtaa Poventsan kolmella vaunulla ja kourallisella Laguksen raudanlujia jääkäreitä. Kohtaus kirjasta ‘Sotkalla sodassa’. Päivä on 6/12/1941 kun majuri Häkkinen lähettää kello 22:30 viestin kenraali Lagukselle: -Poventsa vallattu.

Takanamme käytiin veristä lähitaistelua. Venäläiset olivat tien pohjoispuolella ja vastapäätä jääkärit. Ammuin heti viisi lipasta tyhjiin peekoolla ja sitten kokeilin ojaan kranaattia. Jälki oli kamalaa, ruumiiden kappaleet lensivät tulen ja savun seassa metsään. Sitten ammuttiin ojaa auki metri metriltä ja samalla jääkärit pääsivät vuoren rinteen ylös ja kieputtivat hetken konepistooleitaan ja heittelivät tien yli käsikranaatteja.

Ammunta loppui.

Kuolleita ja verta kaikkialla ja haavoittuneet yrittivät ryömiä rotkosta tielle, mutta loppu tuli lumeen ja pakkaseen ja äkkiä jäätyviin verilammikohin.

- Sota saatana, sanoin ääneen, mutta Niittylä oli hiljaa.

- Eteenpäin, perkele. Tämä on luutnantti Liukkosen käsky…

Heinon Lauri oli kumman hiljainen. Hän sanoi myöhemmin, että näki joka mutkassa lentäviä enkeleitä, jotka soittivat pitkillä torvillaan Porilaisten marssia.

Olimme hyökänneet tulen, veren, kuoleman, savun, ja paskankin läpi ja olimme tavoitteessa käskyjen mukaan.

Alakurtin tie ja sissin kyyneleet

Alakurtin tie on Reino Lehväslaihon – ‘sotakirjallisuuden talttumattoman teräsmiehen’ – uusin ja 44. kirja. Minun oli aivan pakko blogata oheinen kohtaus keskeltä korpea ja sissisodan hurjaakin arkea.

- OLITTE TE POJAAAT TAAS KUSESSA. ME TULTIIN VÄHÄN JELPPAAMAAN. AMMUTAAN VAAN SAATANA…

Joskus myöhemmin, kun tämäkin sissiretki oli muistojen joukossa, tämä huippusissi, silloin jo vääpeli Rahka tunnusti saunassa, ku löylyt pyörivät seinillä ja kallistettiin saunakauhasta lähdeveteen sekoitettua pirtua ja puhuttiin, että kun sissikaverit tulivat mustassa yössä Tuntsan korvessa apuun, häneltä tuli itku – lyhyesti vain, mutta kyllä silmät oli kuivattava.

Kun Tikka kärjessä ampui kiven yli, hän ei tuntenut, mutta kun soturi rätkytti yhteen menoon viisi lipasta ja venäläisten ammunta loppui, hän tiesi, että siinä sotasankari tulitti. Kun se viimeinen lipas oli loppu ja hän ryömi Tikan viereen, tämä nykertyi vasten kiveä ja tulikuuma ase oli pudonnu märkään maahan ja sihisi siinä. Hän kuuli, kun Tikka sanoi:

- Ei saatana, tää ei enää ookkaan ihmisille. Isä Jumala, siunaa kaikki kuolleet ja vie tarhaasi ja auta meitäkin. Amen.

Kuoleman kenttä

Yksi Lehväslaihon rajuimmista kohtauksista on venäläisen valiopataljoonan hyökkäys avoimen pellon yli panssareiden tulta vasten kirjassa “Sotkalla sotaan”.

Näimme sellaista, mitä emme olleet koskaan ennen nähneet. Aukea täyttyi venäläisistä, sieltä syöksyi kohti satoja venäläisiä sotilaita karjuen sotahuutojaan.

Pellolla maa pöllysi ja ja multaa ja kiviä sinkoili korkealle ja lopulta muutamassa minuutissa aukea täyttyi juoksijoista. Hetkessä ketjuihin oli ammuttu hirvittäviä aukkoja. Tämä ei vielä mitään, sivumetsästä työntyi uusia miehiä juoksevien sekaan ja kuolema niitti helvetillisessä tykkitulessa kamalalla voimalla. Nämä valiosotilaat olivat päättäneet tulla läpi, vaikka kuolleista, kuolevista ja haavoittuneista muodostui korkeita kasoja. Hitaasti vauhti hiljeni, mutta silti yhä sadat kompuroivat veristen ruumiiden seassa ja yli. Aukealla kuoltiin ja miehet hajosivat verisiksi rääsyiksi, kun sirpalekranaatit räjähtivät ja pikakiväärisuihkut repivät aina kärkiketjun verisenä massana hajalle. Lähellä metsää juoksevat räjähtivät kappaleiksi ja riekaleet heiluivat oksilla ja pensaissa.

Koko ajan Kujala työnsi terästä putkeen ja Huhtala ampui ja näkymä pellolla oli hirvittävä. Istuin tulinen konepistooli käsissä ja olin kuin kännissä, eteeni tuli sumua ja näkö hämärtyi… Ruumiit hajosivat ja verta valui puroina pelloilta ojiin ja vaatteiden riekaleet lepattivat kevyessä tuulessa.

Viisi hirvittävää rajua hyökkäystä kohti panssarivaunujen tykkitulta…

Toiset viisi rynnäkköä kuolemaan…

Puoli tuntia tulta, verta, kuolemaa ja vieläkin joku yritti eteenpäin, kunnes viikate viilsi suurella ja pitkällä terällä. Haavoittuneet huusivat. Olimmehan me jo nähneet satoja kuolleita, hajonneita ruumiita. Mutta eivätkö puna-armeijan upseerit käsittäneet, ettei hyökkäys onnistu panssareita vastaan – se on murhaa.

Vuosia myöhemmin, kun otimme “tikkuviinaa”, Torpp kertoi, että hänelle oli tullut taistelun jälkeen itku. Mutta niin oli tullut monelle muullekin. Oli tehty ja nähty jotakin sellaista, mikä ylittää rajan, mitä emme edes osanneet kuvata, mutta verta ja kuolemaa oli yhdellä aukealla liikaa.

Kilon panos ja jätkän räkä

Monet kirjallisuuskriitikot aiheesta kuvailevat Lehväslaihon sotaa infernoksi – eikä suotta. Alla kirjasta Kuoleman suo jopa kliseinen katkelma, joka kertoo paitsi sodan tappotyön onnistumisesta, niin myös onnistumisen kontroversiaalista vastenmielisyydestä.

Synkästä metsästä ne iskeytyivät eteenpäin, ja venäläiset juoksivat ja ampuivat mäen itäpuolen kuusikossa.

Mutta venäläisiä kaatui sissihurjien tulituksessa kuin keiloja.

Remes paiskasi, tai pikemminkin pudotti kilon panoksen hyökkääjien sekaan ja toinen panos perään samaan aikaan kun Viro linkosi kaksi kilon panostaan. Jyrisi ja paukkuin kuin tykistökeskityksessä ja lisäksi nämä kaksi hurjaa ampuivat konepistooleilla lippaita tyhjiksi. Toinen lipas loppui ja neljäskin ammuttiin loppuun ja konepistoolit olivat kuumia kuin ahjosta temmattuja.

Venäläisiä tuli takaa ja yhä niitä kuoli – kompuroi ja haavoittui ja sitten ampuminen loppui, kuin Lapinmaa olisi jälleen juonut liikaa verta… Kuului juoksun ääntä, Remes lasketti jälleen lippaan loppuun ja sitten täysi hiljaisuus.

Kivikossa huohotti kaksi hurjaa. Ylikersantti vaihtoi lippaan. Metsäkytät kuunteli ja teräs vähän kolahti teräkseen.

- Niitä perkeleitä on tuolla alhaalla yhä. Ja hitto, käteni vapisee, mutta kukaan ei näe, onneksi. Ja nyt minä vapisen kokonaan kuin jätkän räkä tuulessa, en ole ennen kokenut, mutta olen nähnyt ja haistanut taasen liikaa verta.

Remes oli polvillaan kiven suojassa ja oksensi.

- Minä menin taasen sen helvetin kynnyksen yli, täällä verta vuotaa ja kuolema kulki.

Omistuskirjoitus

Omistan tämän kirjani vuosien 1941-1944 aseveljilleni, panssarivaunumiehille, jotka lähes kaikki kaatuivat ennenkuin taistelut oli saatettu päätökseen.

- Omistuskirjoitus Reino Lehväslaihon kirjasta Panssarisotaa

Velvollisuudentunto: poliitikko ja panssarimies

Oletteko missää tavanneet velvollisuudentuntoa, joka panssarimiehillä oli ? Ei ainakaan kovin monessa työyhteisössä. Entä politiikassa? I don’t think so.

Kovina ja leppymättöminä panssarivaunumiehet kävivät sotaansa. Päivällä ja yöllä, joskin pelko sydämessä, miehet hyökkäsivät. Kun loppu tuli, lensi mies vaunun nurkkaan. Joku ehti kiroilla, toinen rukoilla. Jokainen täytti tehtävänsä.

Palavat panssarit rastivat kuraisen tien mutkat. Joka kerta kun hyökkäys alkoi, horjuivat väsyneet miehet paikoilleen. Vaunun moottorin ääni sai jokaisen ryhdistäytymään taas aseensa takana.

Miesten kasvot olivat laihat ja ilmeet kovat. He eivät hymyilleet enää, tuskin puhuivatkaan. Jokainen osasi tappotyön. He ottivat käskyt vastaan ilmeettöminä ja katselivat antajaa suoraan silmiin. Aina miehet pystyivät lähtemään. Käskyt täytettiin, vaikka niiden hinta oli tiedossa.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkaa

Panssarisotaa -kirjassa on loistava kuvaus voimasta, joka päärintamille heitettiin juhannuksena 1944 kun Neuvostoliiton suurhyökkäys oli alkanut.

Juhannuksen jälkeisenä aamuna vihollisen keskitykset kovenivat. Etulinjaan suuntautui helvetillinen tuli. Se muuttui lentävän teräksen ja tulen hirmumyrskyksi. Kaikki murtui. Korsut sortuivat ja poterot täyttyivät. Joka puolella leimahteli ja maa repesi. Asemia peitti musta savu ja lentävät hiekka- ja sorapilvet levisivät kaikkialle etumaastoon.

Vaikeasti haavoittunut pikakivääriampuja makasi aseensa takana niin kauan, kunnes repesi täysosumasta. Miehet olivat melusta kuuroja, ja muutamat lähtivät harhailemaan hermonsa menettäneinä.

Viimeisten kranaattien mukana vihollinen syöksyi päälle. Verinen lähitaistelu alkoi. Kolmena aaltona vihollinen hyökkäsi etulinjaan tappioista välittämättä. Puolustajien rippeiden oli lähdettävä. Moni jäi kuitenkin aseensa taakse.

Helvetti oli nyt auki etulinjassa. Kaksi etulinjan komppaniaa hajosi lähitaistelussa. Kolme murtumakohdassa ollutta joukkuetta kaatui melkein viimeiseen mieheen. Haavoittuneet yrittivät kuolevia taakse, se oli toivotonta.

Konkkalanvuorella pureutui jalkaväki jälleen maastoon kiinni ja pysäytti vihollisen. Kerta toisensa jälkeen jalkaväen rippeet heittivät vihollisen takaisin. Kaikki oli tapahtunut niin rajusti ja nopeasti, että puolustajat näkivät asemissa vain outoja kasvoja. Joukot olivat menneet sekaisin. Uudet taisteluryhmät muodostuivat lähimmistä miehistä kuin itsestään, sanattomasta sopimuksesta.